Historia

Humanisticumin yli 50-vuotiselta taipaleelta löytyy nousuja ja laskuja. Toimintaympäristön monipuolisuus onkin ollut yksi Humanisticumin taipaleen suurista haasteista ja järjestön toiminta on ollut useamman kerran uhattuna. Tiedekuntajärjestönä Humanisticum on kuitenkin kerta toisensa jälkeen koettu niin tarpeelliseksi, että se on noussut yhä uudestaan tuhkasta.

Humanisticumin tarinaa on käsitelty monipuolisesti historiikissa Humanisti ja ylpeä siitä: Humanisticum ry:n historia 1966–2016. Humanisticumin tarinan keskeisiä teemoja ovat perustamisesta asti olleet niin opiskelijoiden edunvalvonta poliittisine virtauksineen kuin humanistiopiskelijoiden toiveet ja pelot yhteisistä tiloista. Myös opiskelijoiden monipuolinen kulttuuritoiminta, juhlat sekä julkaisutoiminta debatteineen ovat jättäneet jälkensä Humanisticumin historian lehdille – unohtamatta erilaisia pienempiä sattumuksia ja tapauksia, jotka elävöittävät humanistien elon vaiherikkaita käänteitä lukijalle.

Historiikki on saatavilla 10 euron hintaan Humanisticumin tilaisuuksissa tai ottamalla yhteyttä yhdistyksen hallitukseen hc-hallitus(a)helsinki.fi. Alla olevassa historiakatsauksessa on käyty läpi Humanisticumin historian suuret linjat.

---

Humanisti ja ylpeä siitä – katsaus Humanisticumin historiaan

Humanisticum sai alkunsa lokakuun 18. päivänä vuonna 1966, kun joukko Helsingin yliopiston silloisen historiallis-kielitieteellisen osaston “tiedekuntayhdistyksiä” eli ainejärjestöjä vuokrasi vapaamuurareilta huoneiston Kasarmikadulla yhteiseksi kerhohuoneistokseen. Humanisticum ei kuitenkaan aluksi toiminut itsenäisenä yhdistyksenä, vaan pikemminkin ainejärjestöjen yhteisenä toimielimenä kerhohuoneiston hallinnoimiseksi.

HC:n virkailijakunta muodostui alkuvuosina vain kahdesta luottamusmiehestä, jotka hoitivat tiloihin liittyviä asioita. Yhdistysmuotoiseksi HC järjestäytyi vasta 3. helmikuuta 1967 nimellä “Humanististen opiskelijayhdistysten keskusjärjestö Humanisticum”. Samalla Humanisticum päätettiin jättää rekisteröimättömäksi yhdistykseksi, mikä mahdollisti löyhemmän rakenteen. HC järjesti jo alusta alkaen myös humanistien yhteisiä tapahtumia, joista pysyvin oli pikkujoulujuhla, joka järjestettiin ensimmäisen kerran jouluna 1966.

Humanisticumin rooli keskusjärjestönä oli alkuvuosina vielä jäsentymätön. Alkuvaiheessa HC:n tärkeimmät tehtävät olivat pitkälti huoneiston isännöinti ja HYYn avustusten jako edelleen jäsenjärjestöille. Tehtävänä oli myös edustaa jäsenjärjestöjä yliopiston ja ulkopuolisten tahojen suuntaan. Humanisticumin rooli alkoi nopeasti hahmottua ainejärjestöille tyypillisen ammatillisen edunvalvonnan suuntaan. 1960-luvun loppuvuosina HC:n kokouksissa alettiin keskustella koulutuspoliittisista kysymyksistä ja tehtiin myös kartoitus opiskeluun liittyvistä ongelmakohdista. Vuonna 1968 Humanisticum ja ainejärjestöt joutuivat muuttamaan pois Kasarmikadulta yörauhan rikkomisen takia ja siirtyivät Uuden ylioppilastalon C-portaaseen Tiedekuntajärjestöjen Keskustoimikunnan alivuokralaisiksi.

Yliopistouudistuksen keskeiset kysymykset kytkeytyivät 1970-luvulla ylioppilasliikkeen sisäiseen puoluepoliittiseen valtakamppailuun, joka levisi ylioppilaskuntatasolta järjestötasolle. Humanisticumissa politisoituminen merkitsi selvää käännöstä vasemmalle. Vuosikymmenen alkuvuosina HC:n toiminta kanavoitui vasemmistolaisiin kattojärjestöihin, etenkin Ainejärjestöjen neuvottelukuntaan (ANK), jota HC oli mukana perustamassa vuonna 1973.

Humanisticumin toiminta hiipui 1970-luvun lopulla, ja vuosikymmenen loppua kohden Humanisticum vaikuttaa kärsineen niin raha- kuin toimijapulasta. Viimeinen elonmerkki järjestöstä ylioppilaskunnan arkistossa on hakemus HYY:n järjestöavustuksesta vuodelle 1978, mutta se, missä vaiheessa järjestön todellinen aktiivisuus väheni, jää arvailujen varaan. Humanisticumin kuihtuminen liittynee joka tapauksessa ANK:n hiipumiseen 1970-luvun lopussa sekä opiskelijajärjestöjen poliittisuuteen ja puoluesidonnaisuuteen, joita uusi ylioppilassukupolvi karsasti.

Tarve historiallis-kielitieteellisen osaston ainejärjestöjen kattojärjestölle säilyi Humanisticumin sammuttuakin, ja järjestöä pyrittiin elvyttämään jo vuonna 1980. Silloin kokoonnuttiin Kronos ry:n aloitteesta pohtimaan tiede- ja koulutuspoliittisia kysymyksiä, humanististen tieteiden tilaa ja uudenlaisen yhteistyön virittämistä. Tarkoituksena oli sekä parantaa opiskelijoiden ja opettajien välistä kommunikaatiota että rohkaista humanististen tieteenalojen kehittämiseen aikana, jolloin ympäröivän yhteiskunnan koettiin painostavan ja supistavan yliopistoa ammattikouluksi. Humanisticumia ei tässä vaiheessa juurikaan tunnettu, vaan sen olemassaolosta muistuttaminen tuli monille yllätyksenä.

Yhteistyö ei kuitenkaan johtanut Humanisticumin elpymiseen, vaan tekoihin päätettiin ryhtyä ilman byrokraattisena pidettyä sääntömääräistä yhdistystoimintaa. Projektin hedelmänä pidettiin alkuvuodesta 1983 Vanhalla ylioppilastalolla yhteistyössä Suomen ylioppilaskuntien liiton kanssa humanististen tieteiden tilaa koskeva tapahtuma paneelikeskusteluineen. Tilaisuuteen oli tarkoitus kutsua isokenkäisiä opetusministeristä lähtien ja rakentaa siitä myönteisellä tavalla ärsyttävä ja julkisuutta herättävä puheenvuoro humanismin puolesta. Tilaisuus keräsi paljon kiinnostuneita ja liput myytiin loppuun, mutta toiminta ei ottanut jatkuakseen. Humanisticum herätettiinkin uudelleen henkiin “Helsingin yliopiston historiallis-kielitieteellisen osaston opiskelijayhdistysten yhteistyöjärjestönä” vasta 25. huhtikuuta 1988 pidetyssä kokouksessa.

Toiminnan uudelleen käynnistyminen ei ollut mutkatonta. Alusta asti keskeinen ongelma vaikuttaa olleen aktiivien rekrytointi ainejärjestöistä tiedekuntajärjestön tehtäviin. Jo joulukuussa 1990 kutsuttiin koolle yleiskokous keskustelemaan järjestön lakkauttamisesta, mutta toimintaa päätettiin yksimielisesti jatkaa. Tiedekuntajärjestölle oli tarvetta hallinnon opiskelijaedustuksen organisoimisessa tiedekunnassa ja laitoksilla yliopiston hallinnonuudistuksessa.

Uudelle Humanisticumille leimallista oli humanismin aatteen korostus. Säännöissä sen tehtäviksi määriteltiin edistää paitsi opiskelijoiden vaikutusmahdollisuuksia yliopiston hallinnossa ja humanistien työmarkkina-asemaa, myös kriittistä asennetta yliopistolla ja yhteiskunnassa. Järjestön toiminnassa korostui aatteellinen puoli keskustelutilaisuuksien ja seminaarien ja vuonna 1989 perustetun oman lehden, Metateesin, muodossa. Tapahtumista tärkeimmäksi 1990-luvulla muodostui keväisin järjestetty “Humanismin päivä” illanviettoineen.

Humanisticumin toiminta oli 1990-luvun alkupuolella verrattain vireää, mutta vuosikymmenen lopulta toimijapula alkoi vaivata järjestöä yhä selvemmin. Humanismin päiväkin jäi parina vuonna järjestämättä ja katosi sen jälkeen toimintasuunnitelmista. Myös lehden julkaisemisesta jouduttiin luopumaan, vaikka sen linjaa yritettiin keventää lukijoiden ja kirjoittajien houkuttelemiseksi muuttamalla sen nimen Humpaksi vuonna 1997. Humanisticum keskittyi välttämättömien hallinnollisten asioiden hoitoon tiedekunnan kanssa. Järjestön lakkauttaminen nousi jälleen esiin yleiskokouksessa vuonna 1999. Vaikka enemmistö kannatti toiminnan jatkamista, kokouksen vähäinen osanottajamäärä kertoi karusti tiedekuntajärjestöä kohtaan tunnetun kiinnostuksen vähyydestä.

Toimintakykyisen tiedekuntajärjestön välttämättömyyden osoitti kouriintuntuvasti uhka humanistisen tiedekunnan jakamisesta, joka saatiin opiskelijoiden ansiosta estettyä viime hetkellä konsistorissa 23. lokakuuta 2002. Tämän jälkeen alkoi tiedekuntajärjestön toiminnan vähittäinen elpyminen. Kehitys oli hidasta, sillä se edellytti toimivan yhteistyön rakentamista ainejärjestöjen kanssa uudelta pohjalta sekä järjestökulttuurin kehittämistä vankemmalle perustalle. Yhteishenkeä vahvisti humanistijärjestöjen muutto yhteisiin tiloihin humanistiklusteriin Uuden ylioppilastalon A-portaan viidenteen kerrokseen vuonna 2008. Monta kertaa kesken jäänyt yhdistyksen rekisteröintiprosessi saatiin viimein päätökseen vuonna 2005, mikä merkitsi myös ylioppilaskunnan tukien kasvua.

Humanisticum oli syntynyt humanistijärjestöjen yhteisestä tilaprojektista. Tässä mielessä humanistien paluu hajaannuksesta yhteistiloihin merkitsi myös Humanisticumin paluuta juurilleen. Nykyisellä Humanisticumilla on vahvan järjestökulttuurin ansiosta runsaasti potentiaalia alkuaikojen tilanteeseen, jolloin järjestön toiminta-ajatus oli vasta idullaan. Humanisticumia kohtaavat järjestölliset haasteet, kuten uusiutuminen ja jatkuvuus, ovat pysyneet vuosikymmenten ajan luonteeltaan samoina. Sen sijaan niin humanistien kuin opiskelijoidenkin asemaan on nähty viime aikoina kohdistuvan yhteiskunnassamme uudenlaisia uhkia. Humanismin aate tarvitsee puolustajiaan.

Historiakatsauksen ovat kirjoittaneet Lari Ahokas, Kersti Tainio ja Pasi Pykälistö (toim. Tomas Sjöblom). Päivittänyt pienin muokkauksin Ahto Harmo 30.1.2020.